"Daina, Daina! Herää!", pikkuveljeni huusi korvaani.

"Äshh, mitä nyt?", vastasin ärtyneenä.

" Me lähetään nyt sinne uudelle talolle! Vähän siistii, eiksjee? ", veljeni virnisti kiusallisesti, koska tiesi, että en halunnut muuttaa.

"Sä senkin apina! Täst sä et selvii!", vastasin ärtyneenä.

Aijuu, sori. Olen Daina, neljätoistavuotta, parhaassa iässä. Meikän perheeseen kuuluu äiti, iskä, pikkuveli ja puolsisko äidin puolelt. Me asutaan Meteriässä, mut pian me muutetaa kuitenki johonki vittuu.. Äshh! Emmä oikeesti haluis, mutku me muutetaan mukamas iskän töitten takii.. Hirveet! Oikei, mut ny takasi!

Juoksin veljeni perään, niin kovaa kuin pystyin. Liukastuin kuitenkin johonkin ällöttävään tahmeaaseen, ja kaaduin mahalteni.

"Eikai sua sattunu?", veljeni kysyi huolissaan.

"Mitä sä luulet ipana? Tää viel vittu kosteta..", sanoin kiukkuisena.

"Oikeesti, se oli vahinko..", veljeni sanoi kyynel poskellaan. Veljeni on aika tunteellinen kymmenvuotiaaksi, joten annoinhan tietenkin anteeksi.

"NYT LÄHDETÄÄN!", äitini huusi eteisestä.

Jouduin hyvästelemään viimeisen kerran kotimme, taino oikeastaan ex-kotimme. Tässä talossa olen kokenut ilot ja surut, ja kaikki. Rupesin itkemään pihalla, kun taksi tuli tielle.

"Äläs nyt, Daina! Kyllä se viel tästä", siskoni vastasi.

"Noku ei se vittu viel tästä tuu paranee! Tääl oli mu kaikki kaverit, mun poikkis, jos satut muistaa, ja kaikkii ihanii muistoi!", vastasin itkien.

"Tiiän, et se sattuu. Mut kyl sä totut, se uus kaupunki, mihin me mennään, on kuulema tosi siisti!", siskoni yritti piristää, mutta turhaan.

"Siisti? Mitähh? Sehä on kirottu se kaupunki!", veljeni sanoi tahalteen.

"Valtteri, tästähän puhuttiin jo!", äitini tiuskaisi vihaisesti veljelleni.

"Mut kyl Daina ansaitsee kuulla toduuten, äiti!", veljeni sanoi viha silmissään.

"Kulta.. Se mihin muutamme.. Se.."

"MITÄ? ÄLÄ ÄNKYTÄ SAATANAN ÄMMÄ! SANO JO!", keskeytin äitini lauseen.

"Kulta, kaupunki mihin muutamme.. Siellä ei aurinko paista.."

"Mitä tuo tarkoittaa?"

"Että siellä asiat ovat huonosti, ja kaupunki on tarun mukaan kirottu, joka ei tietenkään ole totta!", äitini vastasi helpottuneena.

"Mä en tajuu teidän teoriaa? Miks me muutetaa sinne, tääl kaikki oli hyvin? Ja.."..

Olin niin pihalla, että en ymmärtänyt mistään mitään.

****

Astuimme taksista ulos 4 tunnin matkan jälkeen.

"Tadaa! Tässä se talomme sitten on!", äitini sanoi hymyillen.

"Kerrostalo, missä on 2 kerrosta? Mikä se semmoinen kerrostalo on? Eiks ollu varaa enempään? Miks toi on noin ruma? Tuollahan ei oo ikkunoita!", sanoin äkkipikaisesti.

"Mä meen jo sisälle! Anna avain!", veljeni käski isää antamaan avaimen.

"Odotas Valtteri hetki..", isäni sanoi pettyneenä.

"Lapset, meidän täytyy kertoa teille jotain.."

 

 

 

Tälläinen tämä eka osa oli. Aika lyhyt, mutta aika ei riitä millään.