"No?", kysyin hämmästyneenä.

"Äitinne.. On lumottu tähän kaupunkiin!", isäni sanoi purskahtaen itkuun.

"Siis hähh? Lumottu?", kysyin, koska _en_ymmärtänyt, mitä isä sanoi.

"Kyllä.. Hän on kirottu.. Meidän täytyy pelastaa hänet, ja siihen vain te lapset voitte vaikuttaa.. Hän ei ole töissä U-kioskilla, vaan..", isäni keskeytti.

Tuli viiden minuutin hiljaisuus

**

Kymmenen
**

Kahdenkymmenen

**

Kuulin, kun joku asteli siihen huoneeseen, missä olimme ollut viimeiset kaksikymmentä minuuttia isän kanssa.

"Kuka siellä?", kysyin hiljaa.

"Mää!", kuului Veran (eli sen siskon, kutsun nyt Veraksi, ärsyttää kutsua "siskoksi" :D) ääni.

"Arvaa mitä Vera..", olin juuri sanomassa, mitä isä oli kertonut, kunnes isä keskeytti.

"Hys! Hiljaa, ei kerrota Veralle, tiedäthän Veran herkän luonteen?", isäni kuiskasi hiljaa minun korvaani.

"Ei sitten..", vastasin takaisin.

"Mitä te siel supisette mun selän takana, ja viel KAHESTAA?", Vera sanoi, ja laittoin vihreät silmänsä isoiksi, ja rypisti otsansa.

"Nothink tärkeää..", vastasin.

"Hmph..", Vera vastasi tuijottaen minua.

****
Kului tunteja. Yhtäkkiä isä sanoi: "Ähh! Olen myöhässä. Äitinne tulee pian. Aika rientää, moikka!"

"Heissuli vei!", Vera huusi.

Siihen sitten veljemme heräsikin.

"Onks äiti tääl?", veli kysyi.

"Neej, se on viel töis.", vastasin kyllästyneenä.

"Heiij, mun täytyy käydä kattoo mun sähköpostit!", Vera sanoi hymyillen IVALLISESTI :D

"Joojoo, mä vaan kirjotan parille kaverille viestii, et me ollaan muutettu!", vastasin ärsyyntyneenä.

Sillä sekunnissa ovi aukesi. Näimme äitimme pitkä sääriset korkokengät, jotka hän ns. "riisui" jaloistaan.

"Huomenta! Te olettekin jo hereillä?!", äiti sanoi ihmetellen.

"Joo, mennäänks me nyt ostaa niit huonekalui?", Vera kysyi intoa puhkuen.

"Toki. Lähdemme nyt aluksi Sotkaan pakettiautomme kera.", äiti vastasi IVALLISESTI hymyillen.

"Kaua sinne kestää?", veli kysyi uteliaana, ja pelkäsi pahinta.. Tämä oli niiiiiiiin pessimisti.

"Suunnilleen kaksikymmentä minuuttia, ei sen enempää!", äiti hymyili.

"Ouhhhh..", kaikki me lapset sanoimme yhteen ääneen.

"Nohh, käydään me välillä syömässäkin. Tämä saattaa nimittäin kestää koko päivän..", äiti sanoi.

"Onks pakko tulla mukaa?", veli kysyi.

"No ehei ole, mutta sitten saat kukkaisverhot ja pinkit tapetit. Tuskin sitä sinä haluat?", äiti kysyi/sanoi.

"EEEEENN! Joo mä tuun mukaa.", veli sanoi ärsyyntyneenä. Taisi "unihiekka" olla viellä sisimmissään.

Lähdimme rappuja alas.

Lähdimme nopeasti autoon kipittäen.

Minä se aina istuin takapenkillä, kun veli taas etupenkillä, ja Vera takapenkillä.. (Kutsun tuota "veliä" nyt veliksi, koska tapahtui semmoinen moka, että en muista, miksi minä nyt nimesin sen :D:D::D Ainiin, Valtteri!)

Nukahdimme kaikki penkeille.

**

"Herätyyss! Nyt mennään ostamaan olohuoneeseen kaikkea jännää!", äiti sanoi JÄLLEEN KERRAN hymyillen (Juu tiedän, ärsyttävää.)

Haukottelimme. Juuri kun äiti oli astumassa ovesta ulos, joku mies otti tästä kiinni, ja vei tämän autoon..

 

Siihen päättyi tämä osa :D Kommenteja, tänks. Jos ei pia tuu kommentei, seuraavas osas lopetan jo tarinan :D Mut yritän ainakin tehä 12 osaa, jotta sais jännittävän tästä, ellen enemmänkin osia tee.